Vaarojen Maraton, sinne olin ilmoittautunut jo viime vuodeksi, ja tyylilleni uskollisesti aina pää edellä syvään päätyyn. Viime vuonna siis olisi ollut uutena 65 km yölähtönä. Ikinä en ole Vaaroilla käynyt, joten tottakai sinne lähdettäisiin tutustumaan yöllä! Mutta koska korona, viime vuodelta kaikki siirtyi tulevaisuuteen, niin minunkin Vaarojen neitsyysmatkani. Ja onneksi! Kerronpa nyt miksi näin.
Viime vuoden lipun olisi voinut käyttää myös viime vuonna, mutta koska mahdollisuus annettiin niin siirsin osallistumiseni (olemattomien treenien takia) tälle vuodelle. Yhtään mäkitreeniä en tosin tehnyt nyt jatkoajallakaan, mutta peruskunnolla ja jumppaohjauksilla maaliin!
Perjantaina kohti Kolia, tällä kertaa yksin. Majoituksen olin varannut airbnb:n kautta, en tiennyt mistä tarkalleen, mutta noin puolen tunnin matkan päästä Kolista. Aittamajoitus. Kuulosti eksoottiselta. Perille kun pääsin, niin katselin että jasso, tässä pihassa on jotain tapahtumaa. Pian selvisikin, että Kiviniemi, jonne olin summissa päätynyt, olisi reittini huoltopiste 40 km:n kohdalla! Että kun on 40 km polkujuossut ja 25 km jäljellä, niin siinä vaiheessa testaan pääni kestävyyttä jatkaa tuon jäljellä olevan matkan, enkä kaatuisi puolikuolleena sänkyyni! Kiviniemen isäntä sanoi, että ennen paikka onkin ollut kisan lähtö- ja maalipaikka! Miten minä en tiennyt tämmöistä? No, ehkä siksi, etten ollut paljon ajatuksia suonut kisavalmisteluille etukäteen, vaan lähdin ihan soitellen sotaan, kahta kättä heittäen.
Perjantaina illalla kamat valmiiksi aamua varten, 130 km:n juoksijat olivat lähteneet matkaan klo 18 ja noin klo 22 miesten kärki saapui Kiviniemeen, Simpanen luonnollisesti ykkösenä. Sen verran kiirus miehellä oli, että siinä vaiheessa kun kuulin huoltojoukkojen taputtavan, niin nousin sängyltä kurkkaamaan ovesta ja näin Simpasesta vain selän kun hän jo taas katosi yön pimeyteen. Naisten kärkeä en jäänyt odottelemaan, vaan ummistin silmäni ja koitin saada jonkun verran unta lauantaita varten.
Lauantaina kello soi klo 5, kaikessa rauhassa heräilin ja pukeuduin. Päädyin melkolailla samaan puvustukseen kuin Rukalla alkukesästä. Pitkiä villahousuja en laittanut, mutta bokserimittaiset kylläkin. Pitkähihainen merinopaita ja fleecepusero. Hieman ylipukeutumista keliin nähden, mutta mietin että tuolla ulkona nyt tulee kuitenkin vietettyä aikaa X tuntia, joten vähän enemmän kuin normilenkille arvelin olevan ok. Kuuden maissa aamupuurolle, samassa kuului Simpanen tulevan toisella kierroksellaan taas huoltopisteelle. Hullu mies! Juossut koko yön sillä aikaa kun muut nukkuu. Ja niinkuin kaikki muutkin 130 km:n juoksijat. On ne hurjia!
Puoli 7 maissa autoon ja kohti kisapaikkaa. Auto parkkiin urheilukentälle ja pikkubussilla hotellin pihaan Kolille. Vessakäynti, tavarat narikkaan, reppu selkään ja menoksi. Mukavia nämä rullaavat lähdöt, ei sykettä nostavia odottamisia lähtöviivalla ja alkumatkan ruuhkaa. Sen kuin vain lähtee matkaan kun on valmis. Jos jotain koronasta säästäisin, olisi se rullaavat kisalähdöt.
Reitti lähti ylämäkeen, joten kaikessa rauhassa lähdin kävellen liikkeelle. Melko pian kuitenkin reitti lähti vähän laskusuhdanteeseen, joten otin juoksuksi. Kevyesti rullasi. Kellon laitoin piippaamaan 20 min välein eväksen merkiksi. Suunnilleen sen mukaan meninkin aika pitkään, välillä napsin jotain vähän aiemmin, välillä vähän myöhemmin reitin kohdasta riippuen, mutta suunnilleen pari-kolme kertaa tunnissa jotain suuhun. Ensimmäinen huolto oli kahlaamon toisella puolella, siihen mennessä reitti oli helppoa eikä nestettäkään ollut mennyt kuin reilu puoli litraa. Olin matkassa vedenpitävissä sukissa, joiden alla oli mukavuussyistä ollut Rukallakin toiset sukat. Nyt kuitenkin unohdin ottaa ohuet alussukat mukaan, joten jalassa oli kenkään nähden liian paksu kerros. Noin 15 km kohdalla vasen jalkaterä alkoi olla aika krampissa, oli pakko pysähtyä sen verran että otin vedenkestävän sukan pois ja jätin alimmaisen. Oikeassa jalassa tuplasukka meni ongelmitta. Jatkoin nilkuttelua ja pääsin kahlaamon kohtaan. Vettä ei loppu viimein ollut kuin puolisääreen ja ah miten ihanalta se tuntui jalanpohjan krampissa! Vastarannalla täytin juomapulloni ja menin vielä uudestaan jokeen seisomaan evästauon ajaksi. Sitten vaan jatkamaan matkaa ja jalka oli ihan ok. Huh.
Seuraava 20 km oli PITKÄ! Kolmeenkymppiin meni hyvin, jouduin koko matkan jarruttelemaan itseäni, koska matka rullasi niin hyvin että oli pakko pitää suitsia kireällä ettei seinä tulisi vastaan liian aikaisin. Kävelin kaikki ylämäet, vaikka välillä teki mieli juosta pientä ylämäkeäkin. Tiesin kuitenkin että se kävisi kohtaloksi nopeasti. Maasto oli selkeästi haastavampaa kuin ensimmäisen 20 km:n aikana, sillä vesikin loppui jo kesken, muillakin kuin minulla. Jossain kohdassa (n. 35 km) ylitimme pienen sillan ja siinä kohdassa olin juuri kolmen muun kanssa samaan aikaan, kaikki me jouduimme täyttämään pullojamme virrasta.
Vihdoin saavuimme Kiviniemeen! 40 km mittarissa ja pullot täyteen. Uskalsin hetkeksi istua penkille evästämään ja juomaan. Mutta koska aitan avain oli autossa ja auto Kolilla, ei jäänyt vaihtoehdoksi kellahtaa aitan uumeniin vaan sauvat käteen ja matka jatkukoon.
Jossain kolmenkympin jälkeen alkoi tosiaan ensimmäinen seinämä nousta mielessä eteen ja kaivelin sauvat repusta käyttöön. 40-50 km väli oli aika mustaa… siihen asti olin pystynyt tsemppaamaan itseäni ensinnäkin tietysti hyvällä fiiliksellä, mutta myös sillä että 20 km:n kohdalla oli odotettavissa kahlaamo, 40 km:n kohdalla ”kotipiste” mutta sen jälkeen ei ollut mitään muuta kiintopistettä kuin tasakilsat. Ensimmäiseen kymppiin meni 1 t 33 min, kahteen seuraavaan kymppiin 1 t 41 min kumpaiseenkin, neljänteen pari minuuttia vajaa 2 tuntia. Laskeskelin loppuaikaa sen perusteella että 2 t / 10 km = 12 tuntia + viimeiset 5 km. Aika hyvin pitikin paikkansa aina 40 km asti, mutta kilsat 40-50 kesti jo 2,5 tuntia! Siinä kohtaa mietin jo pääsenkö koskaan metsästä pois. Henkisesti pimeä hetki. Joka johtui ihan siitä samasta mistä aina. Ruoka ei maistunut! Olin ihan tankki tyhjänä. Hiivin eteenpäin kuin zombie. Raahasin itseäni sauvoilla eteenpäin. Tunkkasin ylämäkeä, hain tasapainoa sauvoista alamäissä. Vihasin jokaista kiveä ja juurta matkalla. Ja niitä riitti, joten yksittäisen kiven tai juuren ei tarvinnut mieltään pahoittaa. Välillä vastaan tuli reppumatkailijoita. Katsoivat varmaan että kaikenlaisia hulluja sitä vapaana pidetään.
Jossain välissä tungin ihan väkisin turpani täyteen hunajapaahdettuja pähkinöitä ja kuivalihaa. Kappas, kone käynnistyi taas hetkeksi! Kilometrit 50-60 meni taas 2 t 5 min eli vähän paremmin kuin edellinen kymppi. Etenin vauhdilla ja sain kiinni taas muutaman minut ohittaneen (eräänkin naisen, jonka kanssa olin tullut jo samalla taksilla parkkipaikalta ja jonka kanssa sitten etenimme maaliin asti). Välillä tankki tyhjeni, jäin jälkeen. Kunnes taas pakotin itseni syömään ja taas otin kiinni. Tämmöistä jojoilua se oli oikeastaan loppumatka. Keskityin vain saamaan kelloon 50 km, sitten 55 (viimeinen huolto), sitten 60 km. Tässä vaiheessa pimeys laskeutui ihan kuin joku olisi sammuttanut valot naps vaan. Kaivelimme matkaseuralaiseni kanssa lamput toistemme repuista. Kello piipitteli ruokakelloa, mutta en enää syönyt, ajattelin että tästä mennään loppuun ihan vain sisulla vaikka nälkäkuoleman porteilla.
Viimeiselle 5 kilometrille oli piroteltu portaita, juurakkoa, liukkaita pitkospuita, pimeyttä…. mutta onneksi myös tienpätkää! Jaksoin kyllä hölkytellä heti kun sain tasamaata jalkojen alle.
Viimeinen 2 kilometriä oli nousu satamasta Kolin päälle. Onneksi oli pilkkopimeää, en nähnyt tietä etukäteen, se nimittäin nousi suoraan kohti taivasta. Sauvoilla rytmikkäästi kopsutellen katse varpaissa päättäväisesti eteen ja ylös. Viitta näytti Ukko-Koli 1,2 km, ohitin pari etenijää ja huikkasin heille että viimeinen kilsa! Samassa eteen tuli kyltti ”maali 200 m”. Maalihan oli Sokos Hotellin pihassa, eli Ukko-Kolille ei tarvinnut kiivetä enää. Mikä taivas! Punainen matto ja maalikaari!! Viimeiseen 6 kilometriin kului tunti ja vartti. Yhteensä koko matka 66 km ja aikaa kului 12 t 45 min 43 sek. Sijoitus 27 / 41. Ajallisesti olisi voinut päästä siihen lähemmäs 12 tuntia jos ei ajaisi tankkia tyhjäksi aina säännöllisesti.
Mitä otsikkoon tulee. ONNEKSI oli koronavuosi 2020. Jos koronaa ei olisi ollut, olisin joutunut Kolin metsiin YÖLLÄ! Tuossa reitissä oli ihan tarpeeksi tekemistä kirkkaassa päivänvalossa, koko reitti yöllä, siitä olisi tullut DNF (did not finish). Ei mitään mahdollisuutta. Silti tykkäsin tästä reitistä jotenkin enemmän kuin kevään Rukan kierroksesta. Hieno sekin, ei sillä, mutta Koli oli jotenkin mukavamman rullaava. Mentiin ylös, mutta tultiin alaskin tasaisesti vuorotellen. Oli juurakkoa ja kivikkoa Kolillakin, mutta jotenkin silti Rukasta jäi mieleen vain juurakkokivikko (alun rallattelun jälkeen). Rukan yölähtö oli kyllä yöttömässä yössä vertaansa vailla. Että aikalailla toisaalta tasapeli näille polku-ultrille.
Vauriot? Vasemman jalan ukkovarpaasta on kuoriutunut nahka sisäsyrjästä. Kakkosvarpaat oli teipattu jo aiemmasta viisastuneena joten niille ei käynyt kuinkaan. Lievää turvotusta havaittavissa varpaissa. 5 km ennen maalia tuntui oikean jalan pikkuvarpaassa ihan kuin olisi kynsi pudonnut (tai koko varvas, en ollut varma siinä taapertaessa kumpi tapahtui), mutta kyllä tuossa vissiin kynsi vielä on? Tai oisko sitten ollut joku vanha kynsi joka päätti maallisen matkansa ja nyt mukana oleva sen alla ollut uusi tulokas? Tiedä häntä. Kylkiluun väliset lihakset tuntuu jokaisella huokaisulla, vasemmassa kyynernivelessä tuntuu sauvoilla tunkkaus, samoin harteissa ja yläselässä. Kävely on pahemmanmoista katkokävelyä, etenkin liikkeelle lähtö täytyy tehdä vain tarkkaan harkituista syistä. Mutta kaikki tämä vetreytyy parin seuraavan päivän aikana, ei huolta.
Sauvoista puheen ollen. Minullahan on tapana näköjään ottaa jokaiseen kisaan jotain uutta. Milloin lähden Vätternrundaa kiertämään uudella pyörällä, triathlonkisaan uudella tri-pyörällä tai kuten Tahkolla paketista otetuilla lenkkareilla. Tällä kertaa avasin sauvat postipaketista torstai-iltana. Mitä sitä suotta mäkitreenaamaan niillä (tai ilmankaan) kun voi ajaa uudet välineet sisään kisassa!
Kisavuosi 2021 taitaa olla nyt paketissa. Kolme isoa kisaa siihen mahtui, Rukan 55 km, Tahkon täydenmatkan Ironman ja tämä Vaarojen Extreme. Ensi vuodelle on pari isoa settiä jo varauksessa. Onpahan syy pitää peruskunto tällä tasolla. En jaksa treenata niin kovaa, että kisaisin aikaa vastaan, minulle riittää että pääsen maaliin.
Impossible or not? 
Vastaa